Hei sun heiluvilles

Luumu kävi tiistaina Metsämäessä Koira-kissaklinikalla kastroitavana. Kyllä vähän suretti silpoa pikkumiehen private partsit, mutta lähes koko vuoden vaivanneet eturauhasvaivat eivät oikeen jättäneet muuta vaihtoehtoa. Ja eihän tuon terveystuloksetkaan mitään loistoluokkaa ole, että siinä mielessä menetys oli henkilökohtainen, ei niinkään koko koiranjalostusmaailmaa koskettava. (Ps. varoituksen sana herkemmille, postin kuvamateriaali on dokumentaarista.)

Kauan sitä tulikin arvottua. Joskus jo ennen Luumun perheeseemme astumista olin vakaasti päättänyt kastroivani sen heti vuoden kintaalla. Näin se jäisi vähän pentumaiseksi pikkujätkäksi, jolle elämä on pelkästään vaaleanpunaisia rillejä, pikkulintuja ja ruusun terälehtiä. Teini-iässä Luumu kehitti kuitenkin kaikenlaista epävarmuuspohjaista käytösmallia erityisesti ohitustilanteissa, ja siinä kahden vuoden paikkeilla näitä pulmia ratkottiin ja treenattiin tovi jos toinen. Jotenkin ajattelin silloin, että en halua kastroida sitä, kun jos sille jää sitten joku "tila" päälle. Niin siis koirathan jäävät toki siihen kehitysvaiheeseen ja mielentilaan, jossa ne kastroidaan, elämä on silloin siinä, ja sitten on vaan pärjättävä sillä, mitä se koira siinä vaiheessa on. Daa. No just näin ;)

Aika kului, kalenteri oli täynnä kisoja ja koulutuksia, eikä sopivaa väliä muutaman viikon pallisaikulle tuntunut löytyvän. Toisaalta joku romantikko (tai pikemminkin reppanaa pikkukoiraa alitajuisesti suojeleva mami) halusi lykätä operaatiota tietoisuuden ja kalentereiden rajamaille. Jos sitä ei sittenkään tarvitsisi leikata, jos sen lonkat yhtäkkiä ovatkin seuraavassa kuvauksessa aakkosten alkupäätä ja jos se eturauhanen rauhoittuisi ihan vaan itsekseen. Jos ja jos. Kaikki kovin todennäköisiä skenaarioita, eikö? 

Suurin emmityttävä tekijä lobo... eikun vasektomiassa oli pitkään se henkinen kapasiteetti. Olen kuullut kaikenlaisia kauhu- ja/tai tositarinoita koirista, joista on kastroinnin jälkeen tullut ihan lapasia tai toisaalta pelkoaggressiivinen käytös esimerkiksi ohitustilanteissa on saattanut lisääntyä, kun ei ole enää sitä testosteronia, josta sitä itseluottamusta saa. (En ole oikeasti ottanut mistään näistä asioista selvää, vaan ihan kuulopuheella ja mututuntumalla nyt pohdiskelen...) Eniten pelkäsin mitä meidän tokouralle käy. Jos Luumu muuttuukin tulenpalavan punaisesta niinjaniinmonen hevosvoiman Ferrarista vaaleanharmaaksi viisitoista vuotta vanhaksi Fiat Uunoksi, jota saa potkia ja maanitella jokaikisellä käynnistyskerralla.

Eturauhasvaivat tosiaan menivät loppukesästä niin pahaksi, että ne alkoivat jo vaarantaa meidän kisaamista. Laajentunut eturauhanen siis jumiutti koko kropan sisuskaluja myöten, jolloin liikkuminen ja etenkin äkkinäiset voimaa vaativat liikkeet olivat vaikeita. Fyssari on ollut koko vuoden meidän tuki ja turva, myös henkisesti. Kaikkien pohdintojen jälkeen ratkaisu oli selvä, kyse onkin nyt tuon henkisen kapasiteetinkin kanssa lähinnä siitä, olenko osannut rakentaa Luumun oikein alusta alkaen. Siis että sama koira se on. Hormoneilla on toki vaikutusta moneenkin asiaan, mutta ei se luonne sieltä mihinkään katoa. Vaikea kuvitella, niinkin suuri persoona Luumu kun on, että se siitä miksikään muuttuisi. Saattaa ottaa jotkut asiat vähän rennommin (ohitustilanteissa ei tarttis ihan niin paljon hötkyillä ja kyräillä), mutta ihan taatusti iskee leluun samanlaisella intensiteetillä kuin aina ennenkin.

Ja onhan niitä noiden itsestäänselvien terveysasioiden lisäksi muitakin etuja tuosta kastraatiosta. Keskittymiskyky yhdessä tekemiseen saattaa lisääntyä (jei!), kävelylenkillä voidaan kenties ihan vaan kävellä, ei tartte hihnaa nykien rykiä jokaikisen sulotuoksun perään (jei!), ja se iänikuinen pissan lussuttaminen loppuu (pakko mainita, että Luumu löysi varmaan jotain kuivunutta pentupissaa vielä eläinlääkärin odotustilan penkin altakin, annoin nauttia lussutushetkestään vielä viimeisen kerran). Niin ja pippelitöhnän aika on kuulemma ohi! Oi loistavaa, vihdoin säästyvät sohvamme, mattomme, lattiamme, rappumme, lakanamme ja vaatteemme pieniltä valkoisilta ja tiukasti tarttuvilta tahroilta! Se jos mikä ansaitsee yhden jein!

Luumu leikkausta edeltävänä iltana.
Let it hang.

Leikkaus meni hyvin, Luumu oli eilen jo ihan oma itsensä, tosin aamulla vitisi ilmeisesti kipulääkkeen vaikutuksen loppumista. Ei oikein tiistaina halunnut syödä ollenkaan ruokaa, ja keskiviikkoaamuna lahjoin sitä joskus mätsäreistä voittamillamme Acanan nappuloilla, jotta saatiin Rimadylit menemään ruoan kanssa alas. Luumu on antanut haavan olla ihan nätisti rauhassa, ja sitä tuntuikin tiistaina häiritsevän enemmän käpälään kanyylin paikalle laitettu side. Jo tiistai-iltana se rötkötteli olohuoneen villamatolla ketarat levällään sammakkona, ja eilen samassa asennossa kontit kohti taivasta. Jaa mitkä pallit, oliko sellaisia koskaan?

Tosin vähän meinasin valua hysteriaan eilen, kun siis (tää kuulostaa tosi naurettavalta, tiedän...) Luumulla on ollut siellä jalkojen välissä ihan siitä asti kun se lääkäristä haettiin, niin niinku "pallit". Aluksi ajattelinkin, että kiva että ne on keksineet jonkun uuden tavan leikata, jossa koira jää sillee luonnollisemman näköiseksi (joo olen myös välillä aika turhamainen esteetikko...). Kuitenkin kun paperissa luki, että on poistettu kivekset ja kivespussit, jäin vähän miettimään. Onko niillä jäänyt työ kesken (jossain muussa eläinlääkärissä tämä ei oikeasti olisi välttämättä mikään naurunaihe) vai mistä on kysymys. Hoitaja sanoi puhelimessa, että kyse voi olla pienestä turvotuksesta, mutta oman mielenrauhan vuoksi voin tuoda myös näytille. No vielä en vienyt, kun Facebookin luotettavat tiedonlähteetkin rauhottelivat odottamaan. Jotenkin olin vaan odottanut sellaista "tyhjää" jalkoväliä, ja nämä kassit eivät nyt oikein vastanneet mielikuvaani kastroidusta koirasta. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, vai onko tämä sellainen kokemus, että se on jokaisella kastroidun koiran omistajalla samanlainen..?

Sorry niille, jotka eivät halunneet nähdä tätä näkymää...
Pidän kuitenkin juuri tällaisten kuvien julkaisua laajempia massoja palvelevana tehtävänä. 

Ei oo tyhjää siellä, ei.

Se kastraatiosta tällä erää. Olihan se jännittävä tapahtuma, mutta mitä jännitin oikeastaan vielä enemmän: Luumun vanhan vammapolven kontrollikuvia! Sehän on ollut minulle koko Luumun elämän aikana huoli ja murhe numero yksi. Ensin sen paraneminen, kuntouttaminen ja täyteen toimintaan saaminen, jälkikäteen mahdollisen nivelrikon pohtiminen, polven tarkkaileminen ja jatkuvat kyttäämien ja murehtiminen. Onko harrastamamme toko sille liian rasittavaa, olenko syöttänyt sille tarpeeksi ja tarpeeksi monipuolisesti kaikenmaailman nivelravinteita, onko liikuntamme ollut tarpeeksi monipuolista, eihän se ole juossut liikaa asvaltilla, onhan se päässyt vaihteleviin maastoihin kehittämään kehonhallintaansa ja lihaskuntoaan, ja lista jatkuu loputtomiin. Edellisistä polvikuvista taitaa olla jo lähemmäs pari vuotta, ja pelkäsin tuomiohetkeä kuin harkittua itsemurhaa. Pessimisti minussa valmistautui huonoihin uutisiin ja mietti valmiiksi mahdollisia reaktiovaihtoehtoja. Alanko itkeä, toteanko vaan, että arvasin sen, etäännynkö Luumusta omaa pahaa oloa lievittääkseni, osaanko enää ikinä olla sen kanssa samalla tavalla kuin ennen? 

Luumua hakiessani en enää nähnyt eläinlääkäriämme Eva Einola-Koposta, vaan hoitaja kertoi ensin ohjeet kastraatiosta toipumiseksi ja totesi sitten röntgenkuvissa polven olevan siisti. Hä? Siis mitä se tarkoittaa, eikö ollut yhtään nivelrikkoa? Hoitaja kävi vielä lääkäriltä tarkistamassa - oikein siisti vammapolvi, ei merkkejä nivelrikosta. Luumu on lääkärin mukaan niin hyvässä painossa ja lihaskunnossa, että se edesauttaa polven terveenä pysymistä nyt ja jatkossakin (paino ei saa nousta kastraation seurauksenakaan!). Totesin hoitajalle helpottuneena, miten raskas juttu polvi on ollut, ja että voisin nyt vähän tirauttaa. Ja kun hoitaja kävi hakemassa omin jaloin töttörö päässä minua vastaantulevan Luumun, vähän siinä onnenkyyneliä poskilta pyyhinkin. 

Vasta autossa tajusin iloisten uutisten todellisen merkityksen. Me voidaan edelleen jatkaa aktiivista elämäämme remuten metsissä ja pelloilla. Ja me voidaan edelleen tehdä sitä mikä on meille kummallekin maailman rakkainta - harrastaa tokoa nupit kaakossa ja niissä ilmansuunnissa, mitä ei ole vielä keksittykään. Vollotin koko lyhyen automatkan kotiin välillä ihan ääneen. Niin että turvallista matkaa vaan kaikille.

Uskomattoman hyvien polviuutisten lisäksi Luumulle tehtiin myös silmäkontrolli, jossa todettiin parin vuoden sisällä kasvaneen vain yhden ylimääräisen ripsen, ja se poistettiin. Tästäkin vaivasta pääsimme helpolla, jotkut kun joutuvat kuulemma käymään noita ripsiä poistamassa ihan jatkuvasti.

Nyt kotona me ollaan eletty semmoista neljän seinän elämää jälleen kerran. Luumu on käynyt vain pihalla pissalla, eikä se oikein tunnu ymmärtävän, että me ollaan saikulla. Eilenkin illalla oli ihan näillä näppäimillä jatkuvasti lähdössä lenkille, kun joku vähän sohvalla asentoa vaihtoi, saati nousi ylös hakemaan jääkaapista jotain. Ruokakin maistuu jo ihan tavallisesti, mikä on hyvä, sillä noita Rimadylejä syödään vielä muutama päivä 1,5 tabletin päiväannostuksella. Tehtiinkin eilen jo vähän tunnarin hajutunnistusta olkkarin matolla, kun kävi elämä vähän tylsäksi, mutta sekin on jo niin helppo nakki, että ei sitä miksikään aivotoiminnaksi oikein voi kutsua. Ilmaisiksi nameiksi korkeintaan. Pitää yrittää keksiä jotain muuta, mikä pitäisi kierrokset alhaalla ja päänupin toiminnassa. 

Krapulaa nukkumassa

Olenkin vähän siivoillut paikkoja ja kerrankin tein oikein reseptin kanssa ruokaa (Thaimaan ikisuosikkiani Massaman Curryä, jossa on kanaa, perunoita ja cashew-pähkinöitä ihanassa Massaman-kastikkeessa). Olkkaria järjestellessäni käsiini osui vihkoja ja askarteluja lapsuuden ajoilta. Eipä se ihminen kauaksi itsestään putoa, vaikka vanhaksi kasvaakin. Kymmenenvuotiaana (eli apua, kaksikymmentä vuotta sitten!) olen kirjoittanut itselleni muistiinpanoja kaikenlaisista koiriin liittyvistä jutuista. Siellä oli rotuesittelyjä, harrastusesittelyjä, tietovisoja ja muistiinpanoja näyttelyreissuilta ja metsälenkeiltä (kaverin äiti toimi kasvattajana niihin aikoihin). Enpä muistanutkaan, että minähän olenkin tehnyt debyyttini Rauman näyttelyssä jo vuonna 95, enkä vasta 2013 Luumun kanssa. Kymmenenvuotiaana suosikkirotuni on ollut sakemanni, enkä löytänyt staffista yhden ainuttakaan muistiinpanoa. Amstaffista oli kyllä kirjoitettu rotumääritelmä (amerikanstraffordshirenterrieri). Staffin kuva oli kuitenkin liimattu kaveriltani saamani lehtisen kanteen (muistatteko, kun lapsena "toimitimme" eläinaiheisia aikakauslehtiä toisillemme?). 

Tokokin esiintyy useamman kerran kirjoituksissani, vaikka muistelisin, että agility oli lapsena kiinnostavampaa. Ihan valideja ajatuksia vieläkin: 

- Koiralla olisi ainakin oltava kunnolliset käytöstavat.

- Kilpauraankaan ei esteitä ole, sillä tottelevaisuuskokeisiin (TOKO) pääsee millä rodulla hyvänsä.

- Tämän koemuodon kautta, sen tasoluokissa yleten, koira saavuttaa tittelin SF TVA, Suomen tottelevaisuusvalio, tai jopa KV TVA eli kansainvälinen tottelevaisuusvalio. Paljon tätä vähemmälläkin se on jo mukava seurakoira ja omistajansa ilo ja ylpeys.

- Koiran rodusta ja varsinaisesta käyttötarkoituksesta riippumatta TOKO on laji, josta oikein harjoitettuna on aina apua eikä koskaan haittaa.

Lapsen suusta se totuus tulee.
(Kaverini minulle lähettämässä lehtisessä)

Jotenkin kaikessa tekemisessäni ja olemisessani näkyvä rakkaus yksityiskohtiin (voitaneen myös pedanttisuudeksi kutsua) on tullut esille näköjään jo lapsena. Mitä ne pikkutytöt yleensä sitten piirtelee, ellei koiran sisuskaluja leivinpaperin läpi?

Mutta nyt taidan herättää Muumelon päivätorkuiltaan, sillä taivaalta sataa jotain talvenväristä! Ensilumi saapui vihdoin Vanhalinnaankin!